Joo kantakaupungille

Onni on kivat naapurit! Muutimme puolisen vuotta sitten Kallioon ja edelleen olen päätökseen NIIN tyytyväinen joka päivä. Kaikki on lähellä. Kaupat, kahvilat, kirjasto, uimahalli, leikkipuistot, Hakaniemen halli, kaikki kävelymatkan päässä. Kahden pienen lapsen kanssa tämä sijainti on ihan helmi.

Muutimme tänne Lehtisaaresta, joka on kaikin puolin Kallion vastakohta. Palveluita ei ole, luontoa sitäkin enemmän. Omat vanhempani kyseenalaistivat Kallion lapsiperheelle sopivana asuinpaikkana. Kuinka väärässä olivatkaan! Meidän talossa asuu monta lapsiperhettä, niin asuu naapuritaloissakin rattaiden ja vaunujen määrästä päätellen. Parasta on se, että samassa rapussa asuu samanikäisiä lapsia, joiden kautta vanhemmatkin tutustuvat toisiinsa. Leikki- ja kahviseuraa saadakseen ei tarvitse talvellakaan topata päälle, vaan voi vain käydä soittamassa ovikelloa yläkerrassa.

On totuuden nimissä tunnustettava, että muutosvastarintainen minä oli aluksi kovastikin muuttoa vastaan. Onneksi mies käytti väsytystaistelumenetelmää ja sai minut viimeiseltä sanomaan joo. Nyt on nimittäin hyvä.

Kuningas Ei

Uhmaikäisen kanssa tuo "no vaikka joo" -taktiikka ei oikein toimi. Tyypille, joka haluaisi syödä aamupalaksi rusinoita, lähteä ulos ilman kenkiä tai olla menemättä nukkumaan täytyy sanoa ei. Jatkuvasti. Ja usein kovalla äänellä.

Olen kyllä positiivisen kasvatuksen kannalla, mielummin siis kehun hyvää käytöstä kuin kiellän ja torun. Joku roti täytyy kuitenkin olla. Ystävä kertoi käyneensä New Yorkissa asuvan siskonsa kanssa tutustumassa paikalliseen päiväkotiin, jossa käytetään juurikin positiivista lähestymistapaa. Juoksevaa lasta ei kielletty juoksemasta vaan kehotettiin käyttämään juoksujalkojen sijaan kävelyjalkoja. Jep.

Onneksi on leikkipuistot. Siellä metriheikki saa olla pomo. Hän päättää keinutaanko vai ajellaanko pyörillä. Tehdäänkö vielä hiekkakakkuja? No tehdään vaan! Ai haluat mennä laskemaan liukumäkeä? Sehän sopii! Sitten onkin taas se tylsä hetki, kun äiti kertoo, että kohta lähdetään kotiin syömään. Annan sentään vaihtoehdot, saa joko kävellä itse tai istua rattaissa.

Mies aikoo kuulemma tulevaisuudessa matkia Adam Sandlerin esittämää hahmoa Big Daddy -leffassa. Siinä isä antoi pojan itse päättää, mitä tämä haluaa laittaa päälle. Tuloksena oli asukokonaisuuksia, jotka saisivat Minttu Vesalankin kateudesta vihreäksi. Tällä hetkellä meillä on pojan kanssa vielä sama suosikkipaita, mummon kirppikseltä ostama Marimekon autokuosinen.

Kaikkea paitsi kansantansseja

Sain inspiraation tähän blogiin kirjoituksesta, jossa näyttelemistä harrastanut kirjoittaja kokeili improvisaatiota. Siinä kaikelle sanotaan joo. Virheitä ei ole, vaan muiden ideat viedään kyseenalaistamatta eteenpäin. Kaikki hyväksytään. Treeneissä oli kuulemma (ja epäilemättä) hillittömän hauskaa ja uskomattoman positiivinen ja hyväksyvä ilmapiiri.

Olen huomannut olevani aikalailla muutosvastarintainen tyyppi. Sanon ensin kutakuinkin kaikelle ensin ei. Vähän aikaa asiaa sulateltuani saatan muuttaa mieleni, tai sitten en. Usein kuulee sanottavan, että ihminen ei kadu tekemiään asioita, vaan niitä, mitkä on jättänyt tekemättä. Haluan vähentää kaduttavien asioiden määrää ja opetella sanomaan joo.

Kaksikymppisenä vielä tuntui, että elämässä ihan mikä tahansa oli mahdollista. Vuosien kuluessa kyynisyys on ensin ollut satunnainen vierailija, nykyään se tuntuu asettuneen meille pysyvästi asumaan. Haluaisin päästä tuosta asunnonvaltaajasta eroon, saada taas edes vähän kiinni siitä taianomaisesta kaikkivoipuuden tunteesta. Ennen kaikkea haluaisin välittää lapsilleni kokemuksen, että heistä ihan oikeasti voi tulla mitä vain. No okei, melkein mitä vain. Että mitä vain voi oppia ja kaikkea kannattaa kokeilla. Kaikkea paitsi kansantansseja ja sukurutsaa.